Keskiviikko. Työviikko jo puolessa välissä ja vasta nyt lähdössä ensimmäistä kertaa kampukselle lähiopetukseen. Alkuviikko opetusta kotoa käsin Zoomissa, loppuviikko samoin. Innokkaana pakkaan tavarat kasaan ja lähden ajoissa kohti Myllypuroa. Opiskelijoiden ohjaus opetusklinikalla on paras osa tässä työssä. Konkreettista tukemista kohti ammattilaisuutta.
Puoli kahdeksan aikaan kampuksella on vielä hiljaista. Opiskelijat alkavat vähitellen saapua paikalle, ensimmäiset potilaat tulevat puoli yhdeksältä. Aamukahvit on vielä saatava ennen kuin olen valmis päivän koitoksiin. Kuudennen kerroksen opiskelijakunnan ylläpitämä maisemakahvila vetää puoleensa, ystävällinen henkilökunta jaksaa palvella rajoituksista huolimatta. Siispä aamujumppa portaita ylös saakka, kahvi mukaan ja takaisin alas maan tasolle.
Rajoitukset näkyvät kampuksella. Uudessa, usealle tuhannelle opiskelijalle valmistuneessa rakennuksessa on toimintaa hyvin vähän. Vain pakollista opetusta saa tällä hetkellä järjestää maksimissaan 10 hengen ryhmissä. Meillä tämä tarkoittaa mm. taitopajaopetusta, muita simulaatioita sekä potilastyötä opetusklinikalla. Opetusklinikalla toimintaa saa tosin olla vähän enemmän, 10 hoitoyksikössä samanaikaisesti. Hoitoyksiköitähän on 26 joten siihen nähden toimintaa on vähänlaisesti. Olemme kuitenkin tyytyväisiä siitä, ettei opetusta ole jouduttu perumaan ja siirtämään seuraaville lukukausille.
Vuosi on ollut raskas etenkin opiskelijoille mutta myös meille opettajille. Rajoitusten aiheuttamia lukujärjestysmuutoksia, pienryhmäjakoja ja säätöä kaikkien arkeen. Huoli opintojen etenemisestä ja valmistumisesta aikataulun mukaisesti on monella mielessä. Olemme tehneet paljon työtä näiden asioiden eteen, yhdessä opiskelijoiden kanssa. Opetusta ja tenttejä on siirretty verkkoon ja sinne niistä osa varmasti myös jääkin. Opiskelijat voivat olla ylpeitä suorituksistaan ja venymisestään ja heille kuuluu suuri kiitos joustamisesta.
Opettajan työ on kuitenkin myös kohtaamista, muuallakin kuin verkossa, ja potilastyötä ohjatessa siihen on hyvä mahdollisuus. Työssäni pidän sitä tärkeänä ja merkityksellisenäkin. Kohtaamisten merkitys korostuu kun niitä on harvemmin. Ryhmäkokojen pienentämisessä tietysti hyvänä puolena on nähtävänä se, että opettajaa kohden on vähemmän opiskelijoita, joten myös aikaa on käytettävissä enemmän opiskelijan ohjaamiseen.
Luin alkuvuodesta Saku Tuomisen kirjan Kaikki on hyvin riippumatta siitä miten kaikki on. Se iski hyvin tähän hetkeen. Kaikesta epävarmuudesta ja ahdistuksesta huolimatta meilläkin on kaikki melko hyvin. Opetus on saatu jatkumaan ja työelämäharjoittelutkin onnistuvat. Tuota kirjaa voin kyllä suositella jokaiselle luettavaksi, helppoa tekstiä elämänmakuisine ajatuksineen. Arjessa haasteet ja onnistumiset vuorottelevat ja kun tämän hyväksyy, kaikki on oikeastaan hyvin. Äärirajoilla olleet opiskelijat voivat huokaista, lukukausi saadaan kohta päätökseen ja työelämään saadaan uusia kollegoita ihan aikataulun mukaisesti.
Kuluneen vuoden murehtimiseen ei kuitenkaan energiaa kannata enää laittaa. Keskittymällä tähän hetkeen, on mahdollista vaikuttaa tulevaan. Näin haluan uskoa. Kun nyt vielä jaksamme elää rajoitusten mukaisesti, se tulevakin näyttäytyy valoisana. Kun tilanne taas sallii, kohdataan, avataan kampuksen ovet vieraille ja vietetään valmistujaisjuhliakin kuten ennen. Ne eivät virtuaalisesti ole ollenkaan niin arvokkaat kuin olisivat kohdatessa, ihan kaikkea ei voi pysyvästi siirtää verkkoon.
Aurinkoista kevättä teille jokaiselle!